Mitä lihava saa laittaa ylleen?

Saan yllättävän usein palautetta siitä, että pukeudun itsevarmasti. On kuulemma virkistävää nähdä, että “ei-mallinmitoissa-oleva” tyyppi pukeutuu juuri niin kuin haluaa.

Välillä ihmettelen saamiani kommentteja: Miksi vaatevalintani näyttäytyvät muille rohkeina? Onko olemassa sääntöjä siitä, mitä saa milloinkin pukea? Jos pidän jostakin vaatteesta, miksi minun pitäisi ensin miettiä mitä mieltä muut ovat siitä ja vasta sitten laittaa se päälle?

Eräs puolituttu tokaisi yksissä juhlissa minulle, että kyllä kaikille löytyy sopivat vaatteet, kunhan muistaa pukeutua oman vartalotyyppinsä mukaisesti. Tämä kommentti sai minut aivan raivon partaalle – niin kauan kun tunnen oloni mukavaksi ylläni olevissa vaatteissa, voin pukeutua vaikka minkä vartalotyypin mukaisesti!

Mielipiteeni vartalotyypeistä on sama kuin tämä Emma Correllin piirtämä kuva:

bodytypes.jpg

Jep. Tänään vartalotyyppini on Bart, huomenna Existential nothingness.

Olen törmännyt pukeutumisessa muun muassa seuraaviin “sääntöihin” siitä, miten lihavat saavat ja eivät saa pukeutua.

1. Lihavat eivät voi näyttää paljasta pintaa missään olosuhteissa. Eikä varsinkaan silloin, kun muut heitä katsovat.

burleskitreenit.jpg

Kuka tahansa voi näyttää niin paljon paljasta pintaa kuin haluaa ja vastavuoroisesti saa olla näyttämättä mitään. Yllä oleva kuva on otettu burleskiryhmä Shangrilettesin treeneistä – tästä asusta lähti vielä muutama vaatekappale lattialle ennen ryhmänumeromme loppuposeerausta. Eikä muuten kukaan tullut show’n jälkeen kommentoimaan, että kylläpä sulla maha röllötti.

2. Lihavat eivät voi pukeutua kirkkaisiin väreihin.

punainen.jpg

Tämä on niin suurta BS:ää kuin olla voi. Miksi ylipäätään kenenkään pitäisi jättää värikkäät vaatteet kaappiin, jos sellaisia haluaa käyttää? Lempivärini on aina ollut punainen, ja rakastan käyttää hehkuvan punaisia vaatteita. Yllä olevassa kuvassa olen lähdössä vähän fiinimpiin juhliin, joihin halusin laittaa ylle iltapuvun. Punaisena tietenkin.

3. Lihavat eivät voi käyttää vaatteita, joissa käsivarret jäävät näkyville.

vihreä.jpg

Tähän sanon vain yhden lauseen: VAPAUTTAKAA ALLIT! 

4. Lihavat eivät voi käyttää lyhyitä shortseja.

shortsit.png

Olen kuullut jonkun perustelevan lihavien shortsienkäyttökieltoa sillä, että lihavilla on liikaa selluliittia. NEWSFLASH: Selluliittia on kaikilla ja se on normaalia. Emme näe selluliittia mainoskuvissa, koska niistä se photoshopataan pois. Ainoa riesa omalla kohdallani lyhyissä shrotseissa on se, että reiteni hankaavat helposti yhteen ja aiheuttavat inhottavia hiertymiä. Hiertymiä  voi kuitenkin ennaltaehkäistä talkilla tai apteekista ostettavalla rakkoja ehkäisevällä puikolla! Muuttakaamme siis käsitystä naisten reisistä ja näyttäkäämme selluliittikohtiamme! Kesä 2017 olkoon vihdoin lyhyiden shortsien kesä.

5. Lihavat eivät voi käyttää crop toppeja.

napapaita.jpg

Ah, mikä onkaan helteellä ihanampaa kuin crop toppi, jonka alle pääsee viilentävä tuulenvire! Olen joskus törmännyt myös väittämään, että crop toppia saa käyttää vain silloin, jos sen yhteyteen laittaa todella korkeavyötäröiset farkut. Ei pidä paikkaansa. Crop topin kanssa voi pukea vaikka maailman matalimmat lantiomalliset farkut, jos tuntee olonsa niissä mukavaksi.

6. Lihavat eivät voi olla tyylikkäitä. Etenkään asennepaitojen käyttö ei ole lihaville sopivaa.

beyonce.jpg

Tämä Beyoncén “I Ain’t Sorry” -paita kuvastaa hyvin ajatuksiani kaikista kirjoittamattomista säännöistä, joita pluskokoisten vaatetuksessa on aina ollut.

Lihavat, kuten kaikki muutkin ihmiset ikään, kokoon, sukupuoleen tai sosiaaliseen asemaan katsomatta, saavat pukeutua juuri sellaisiin vaatteisiin kuin haluavat.

Advertisements

Lihavat ovat tyhmiä ja laiskoja

Lihavat ihmiset ovat luovuttaneet elämänsä suhteen. Läskit eivät saa mitään aikaiseksi, he vain istua nököttävät sohvalla ja mättävät suuhunsa kaiken rasvan ja sokerin mitä näkevät. Lihavat ovat myös tyhmiä – kaikkihan sen tietävät, että kun vaan syö vähemmän niin laihtuu!

Joo, just näin.

Olen lukenut yllättävän monta yllä mainittua väitettä viimeisten vuosien aikana. Vielä kertaakaan kukaan ei ole tullut väittämään minua tyhmäksi ja laiskaksi päin naamaa, vaan lähes poikkeuksetta olen lukenut tällaisia kommentteja anonyymeiltä kirjoittajilta netin keskustelupalstoilta.

Mikä lihavasta sitten tekee tyhmän ja laiskan? 

Usein lihavuus ja tyhmyys yhdistetään sen takia, koska hoikkaa vartaloa pidetään ainoana hyväksyttävänä vartalomallina länsimaisessa kulttuurissa. Jos et pyri olemaan muiden mielestä hyvännäköinen, olet tyhmä.

Mitä muutakaan voisimme pitää yhteiskunnassamme hyväksyttävänä kuin sitä, johon meitä kehotetaan: “Kuusi aamuista tapaa, jotka voivat tukea painonpudotusta!” (Iltalehti 20.3.2017), “Niina inhosi ylipainoisena itseään” (FIT, 1/2017), “Syö ja liiku vartalotyypillesi sopivalla tavalla – näillä vinkeillä eroon paino-ongelmasta” (Anna, 26.2.2017). Näistä otsikoista voi päätellä, että  paino on ongelma ja itsensä inhoaminen ylipainoisena on OK.

Lihavuus yhdistetään älyttömän usein totaaliseen liikkumattomuuteen, minkä takia lihavia pidetään laiskoina. Ajatella, läskit ihmiset eivät tee elämällään mitään muuta kuin istuvat sohvalla ja leviävät! Mielestäni on kohtuutonta, että vain koska olen lihava, luullaan etten liiku tai tee koskaan mitään urheilullista.

Laiska lihava nuori nainen miekkailee parhaan ystävänsä kanssa.
miekkailu.jpg

Laiska paska Lomalainen kiipesi Namibiassa hiekkadyynille
dyyni.jpg
Lihava on monen mielestä tyhmä myös siksi, koska laihduttaminen on helppoa matematiikkaa jota tyhmempikin ymmärtää: Syöt vähemmän kuin kulutat niin johan lähtee sentti jos toinenkin vyötäröltä. Jep, kaloreita ja kulutusta voi kyllä laskea, mutta ihmiskroppa ja -mieli ei toimi niin suoraviivaisesti kuin matematiikka.

Tyhmä ja laiska laardiloota ei jaksanut nousta rappusia Radiotuottaja käytti hissiä ja otti siellä selfien.
hissi.jpg

Tyhmä läski Punatukkainen pimu murtaa läskimyyttejä LMM-miitissä viime syksynä.
lmm.jpg
Newsflash: Lihavuus ei ole asia, jonka perusteella ihmisestä voi päätellä yhtään mitään. Lihava ei ole yhtään sen tyhmempi tai laiskempi kuin minkä tahansa muun kokoinen henkilö. Ylipaino ei myöskään ole olotila, josta on pyrittävä pois hinnalla millä hyvänsä.

Näetkö tämän postauksen kuvissa tyhmän ja laiskan ihmisen? 

Hyvä, en minäkään.

Sitten, kun…

Sitten kun olen 5kg kevyempi, käyn kasvohoidossa. Sitten, kun saan yhteensä 10kg pudotettua, käytän crop toppeja. Sitten, kun olen ihannepainossa, varaan matkan lämpimään ja käyskentelen rannalla bikinit päällä kuin etelänmatkojen mainoksessa konsanaan!

Kuulostaako tutulta? Täytyy myöntää, että olen aiemmin ollut maailman kovin sitkuttelija, eli olen päättänyt tehdä asioita sitten, kun olen saavuttanut jonkin tavoitteen. Joskus tavoitteeni liittyivät opiskeluun: Sitten, kun olen lukenut yhden luvun koealueesta, saan pelata yhden tason Bejeweled blitziä läpi (jep, olin opiskeluaikoina koukussa tähän kyseiseen mobiilipeliin!). Valitettavan usein sitku-tavoitteeni kuitenkin liittyivät painooni.

“Sitten, kun olen koko kesän käynyt joka viikko vähintään kolme kertaa salilla, hyppään benji-hypyn!”
“Sitten, kun painan alle 90kg, otan tatuoinnin!”
“Sitten, kun olen käynyt joka aamu aamuspinningissä, voin bailata läpi yön ja mennä vasta aamulla nukkumaan!”
“Sitten, kun olen laiha, hyppään laskuvarjohypyn!”

Kuulostaa siltä, että elämäni on todellakin pyörinyt painoni ja kokoni ympärillä, vaikka sieluni on vaatinut minua revittelemään ja ottamaan elämästä kaiken irti.

Miten oikein pääsin irti sitkuttelusta? 

Omalla kohdallani isoin ajatusnyrjähdys tapahtui ollessani vuonna 2010 neljä kuukautta vaihto-oppilaana Namibiassa. Matka oli todellinen itsetuntobuusti: valkoista ihoani ja hyllyvää kroppaani pidettiin erittäin kauniina. Tuolloin ymmärsin ensimmäistä kertaa, että kiloillani ei olekaan mitään tekemistä kauneuteni tai persoonani kanssa. Voin olla upea tyyppi juuri tällaisena!

Siitä alkoi matkani kohti itseni hyväksymistä, erilaisten vartaloiden ylistämistä ja “sitten, kun” -ajattelutavasta irrottautumisesta!

“Sitten, kun olen koko kesän käynyt joka viikko vähintään kolme kertaa salilla, hyppään benji-hypyn!”  ⇒ Hyppäsin benjihypyn 23-vuotissyntymäpäiväni vuonna 2013 Helsingissä.
Benji.jpg
“Sitten, kun painan alle 90kg, otan tatuoinnin!”  ⇒ Otin neljännen tatuointini pari viikkoa sitten. Ja juhlin sitä skumpalla!  ♠♣♥♦
tatuointi.jpg
“Sitten, kun olen käynyt joka aamu aamuspinningissä, voin bailata läpi yön ja mennä vasta aamulla nukkumaan!”   ⇒ Aina on hyvä syy bailata aamuun asti! Viimeksi tein näin parhaan ystäväni Eevan kanssa helmikuussa Tallinnassa. Tässä kuvassa olemme viime syksynä matkalla Tukholmaan, silläkin reissulla tuli juhlittua!
laiva.jpg

Sitten, kun olen laiha, hyppään laskuvarjohypyn!  ⇒ Hyppäsin laskuvarjohypyn lokakuussa 2010 Namibiassa, ollessani juuri sopivan kokoinen.
laskuvarjo.jpg

Elämä on liian lyhyt sitkutteluun. Eletään elämäämme NYT! 

Lokeroitu lihavaksi

Onko sinua kutsuttu lapsena lihavaksi? Oletko kenties ollut koulukiusattu pyöreytesi takia? Onko kouluterveydenhoitaja huomauttanut sinulle painon tarkkailusta tai ovatko vanhempasi kehottaneet sinua olemaan syömättä niin paljon herkkuja?

Et ole yksin – minulle on tapahtunut kaikki yllä mainittu! Muistan, kuinka yläasteella koulumme “pahis” siirtyi käytävällä minut nähdessään syrjään ja huusi: “Varokaa kaikki, sotanorsu tulee!” Olin raivoissani, koska kyseinen koulukiusaajapoika oli minua ainakin kaksi kertaa lihavampi, eikä kukaan kiinnittänyt hänen painoonsa mitään huomiota.

Kouluterveydenhoitajan käynnit ahdistivat minua jo ala-asteikäisenä, koska niissä puhuttiin painosta joka ikinen kerta. Olin muistaakseni 8-vuotias, kun sain ylimääräisen kutsun terkkarille, joka pyysi minua listaamaan lempiherkkujani. Listauksen jälkeen minua kiellettiin syömästä etenkin hillokeksejä, koska ne lihottavat.

Vanhempanikin ovat kantaneet kortensa kekoon, todennäköisesti ymmärtämättään: Isäni on sanonut lukitsevansa jääkaapin, jotten pääsisi syömään sieltä herkkuja ja äitini on kysynyt minulta huolissaan, haluanko olla muistettu pullukkana tyttönä vai jonain muuna. Ihmettelin jo lapsena tuota kysymystä: en itsekään kiinnittänyt huomiota toisten lihavuuteen, joten miksi minun olisi pitänyt olla huolissani muiden ajatuksista minusta.

Tämän päivän Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä oli pysäyttävä artikkeli: Lokerointi ei auta lasta (Tommola, HS 16.3.2017). Artikkelin luettuani ymmärsin lapsuuden ja nuoruuden aikaista minäkuvaani paljon paremmin:

Ylipainoiseksi varhain leimattu lapsi lihoo todennäköisemmin, kertoo tammikuussa Psychological Science -lehdessä julkaistu tutkimus. Jos vanhemmat määrittelivät lapsen ylipainoiseksi 4-5-vuotiaana, painoa myös kertyi kymmeneasä vuodessa enemmän kuin normaalipainoisina pidetyille. Vain asenne vaikutti, ei lasten todellinen lähtöpaino.

BINGO! Olen pitänyt itseäni aina lihavana, koska minut on lokeroitu lihavaksi.

Miten monelta riittämättömyyden tunteelta ja epävarmuudelta olisinkaan välttynyt, jos painooni ei olisi kiinnitetty aina niin järjettömän paljon huomiota!

Jo ala-asteikäisenä tiedostin, että olen lihavampi kuin muut. Onneksi kotona ei painostettu laihtumiseen (jos muutamaa epäharkittua kommenttia ei lasketa), ja kuvan 8—10-vuotias Tytti sai syödä rauhassa jäätelöä syntymäpäivänä.
tytti8vee
13-vuotiaana ysiluokkalaiset pojat kiusasivat ja pilkkasivat tämän kuvan Tyttiä koulussa, koska Tytti lihava.

tytti13.jpgLihavuudesta pilkkaaminen iskostui teini-ikäisenä mieleeni, ja välillä pidin itseäni lihavan lisäksi rumana. Tämä kuvan 15-vuotias Tytti ei näytä kummaltakaan!
tyttiteini.jpg
Ylioppilasjuhliin etsin mekkoa monta päivää, koska olin varma, että kaltaiselleni lihavalle tytölle ei mistään löydy sopivaa asua. Tämän kuvan 19-vuotias kaunotar löysi mekkonsa lopulta siitä samasta H&M:stä, mistä monet muutkin hankkivat valmistujaismekkonsa.
tyttiyo
Ja pistetään vielä kirsikkana kakun päälle: Tämän kuvan 21-vuotias Tytti kuuli silloiselta poikaystävältään jo 18-vuotiaana olevansa muuten tosi kaunis, mutta että voisi vähän laihduttaa. Kusipää!
tytti2009.jpg
Jos minut olisi lihavuuden sijasta lokeroitu vaikkapa persoonalliseksi tyypiksi, matemaattisesti lahjakkaaksi tai musikaaliseksi, olisin todennäköisesti ollut itsevarmempi elämäni vaikeissa käänteissä. Enkä todellakaan olisi seurustellut sellaisen henkilön kanssa, joka ei hyväksy minua sellaisena kuin olen ja kehottaa minua laihduttamaan!

Enää en lokeroi itseäni painoni mukaan. En itseasiassa lokeroi enää ketään muutenkaan — kukaan meistä ei ole määriteltävissä ulkoisten ominaisuuksien perusteella!

Jos joku minua  kuitenkin koittaa laittaa johonkin lokeroon, suosittelisin kirjoittamaan lokeron kylkeen Fabulous.
tyttipeili.jpg

Herkuttelu – syntiä vai sallittu?

Pullaa, karkkia, jäätelöä, keksejä, sipsiä, popkornia, suklaata, vanukasta, kakkua, pizzaa, hampurilaisia, nachoja… Joskus tuntuu siltä, että herkkuja voisi syödä kaksin käsin.

17342034_10155135936383559_2131229921_o

Kun otan yhden kourallisen irtokarkkeja, poden huonoa omaatuntoa. Kaikki se sokerimössö vuorautuu suoraan hyllyväksi selluliitiksi vyötäröni ympärille ja valtaa yhä laajempaa alaa kropastani. Sokerihumala huutaa minua kutsuvalla äänellään ja käteni hakeutuvat entistä nopeammalla vauhdilla kohti karkkikulhoa.

Kourallinen, toinen ja kolmas uppoavat ruokatorvestani alas nopeammin kuin huomaankaan ja mieleni alkaa tehdä lisää herkkuja. Välipalaksi pullakahvit, illalla pitsaa kolalla alas huuhdottuna. Syön suurimman osan herkuista muilta salaa, jottei kukaan pääsisi kommentoimaan valintojani ja arvostelemaan hyllyvää vartaloani. Huomenna parennan tapani enkä enää ikinä koske mihinkään prosessoituun sokeripitoiseen ruokaan!

STOP!

Kyseinen alkuskenaario on mun omasta elämästä. En edes muista kuinka monta kertaa olen syönyt lempiruokiani muiden katseilta piilossa! Klassikkoesimerkki on lounaspalaverit, joiden yhteydessä olen jättänyt jälkiruoan ottamatta, jottei kukaan ajattelisi miten tällainen läski kehtaa syödä herkkuja. Yhdessä vaiheessa saatoin myös lähteä frendien luota aikaisemmin kotiin, jotta ehtisin varmasti kaupan sipsihyllyn kautta kotiin syömään kiellettyjä ruokia.

Olispa joku joskus sanonut mulle, että herkuttelu on täysin OK! 

Mitä enemmän demonisoimme ja kiellämme itseltämme (ja toisiltamme!) herkkuja, sitä todennäköisemmin tulee vedettyä herkkuöverit. Kielletyn herkun syöminen johtaa helposti kierteeseen, jossa “retkahtamisen” jälkeen vedetään kaikkia itseltä kiellettyjä herkkuja kaksin käsin, koska “peli on kuitenkin jo tältä päivältä menetetty”. Pahimmillaan herkuttelu jää päälle, koska kun “retkahdus” on tapahtunut, ei terveellisiin elämäntapoihin kannata palata.

Eräs mua viisaampi on joskus verrannut herkuttelun päälle jäämistä puhelimen tipahtamiseen lattialle. Kun kännykkä lipsahtaa kädestä, ei sitä sen jälkeen heitellä uudestaan maahan ja ajatella, että antaa mennä vaan kun kerran tipahti.

Kehotankin kaikkia nauttimaan herkuista hyvällä omallatunnolla! Maailma ei kaadu yksiin pullakahveihin saati suklaapatukkaan – kun nauttii kohtuudella.

Tänään saatiin töissä yllätyksenä alakerran kahvion tyypeiltä pullakahvit, jotka nautin hymyssä suin. Vaikka kello ei ollut edes aamukahdeksan.

17349227_10155135936373559_478771456_o.jpg

Mikä on sun lemppari “kielletty herkku”? Mä rakastan sipsejä massivisella dippivuorella!

Ihana, kamala maha

Usein kun keskustelemme ulkonäköpaineista ja omista inhokkikohdista vartalossamme, puhumme mahasta.

“Muuten mä voisin olla kaunis, mutta kun mulla on tää maha.”
“Kun mun maha on pienempi, alan käyttää mekkoja!”
“Farkut ei sovi mulle, koska mulle tulee maharöllö.”
“Alan harrastaa tanssia sitten, kun mun maha on pienempi.”

Kuulostaako tutulta? Ylläolevat lainaukset ovat kaikki omia ajatuksiani niiltä ajoilta, kun olin kriittinen omasta mahastani. Kyllä, yhä edelleen minulle tulee “ällörumaläskipäivä”-ajatuksia, joskin ei enää niin voimakkaasti eikä todellakaan niin usein kuin ennen. Ennen kuin kerron matkastani itseni hyväksymiseen, haluan jakaa teille välähdyksiä menneisyydestäni.

Aiemmin saatoin potea huonoa omaatuntoa siitä, että en ole liikkunut tai syönyt hyvin. Ajatukset nousivat pintaan etenkin juuri ennen nukahtamista, jolloin saatoin käyttää tuntikausia itseni sättimiseen: ”miksi käytit hissiä, läski!” tai ”oot epäonnistunut, koska et saanut läskipersettäsi tänäänkään zumbaan!”. Joka kerta ajattelin, että “huomenna muutan elämäntapani ja alan laihduttaa!” mutta kyseinen huominen siirtyi aina päivällä eteenpäin, minkä takia minulla oli aina hyvä syy sättiä itseäni.

Olen kuluttanut elämästäni todennäköisesti päiviä tai peräti viikkoja ajatellen vatsaani. Mieleni sopukoissa olen käynyt läpi sen pyöreyttä, suuruutta, hyllyvyyttä, rehevyyttä, valtavuutta. Olen puristellut vatsaani peilin edessä ja ajatellut vatsani olevan suurin, mitä maailmasta löytyy. Olen pitänyt vartaloani oksettavana.

Kuten monet kaltaiseni jojolaihduttajat, olen yrittänyt pienentää mahaani monin eri tavoin: pussikeitoilla, näkkärikuureilla, karppaamisella,  gofatgo-dieeteillä, vatsalihasliikkeillä, karkkilakoilla, spinningrääkeillä.. Kaikkia näitä vatsan pienentämisyrityksiä yhdistää se, että se ei ollut koskaan nautinnollista. Hampaat irvessä olen tehnyt lankutushaasteita ja mussuttanut näkkäriä pelkällä kalkkunaleikkeellä ajatellen, että kunhan vatsani pienenee, olen onnellinen!

Jokainen laihdutusyritykseni on epäonnistunut. Tiukasta ruokavaliosta “retkahtamisen” jälkeen olo on ollut epäonnistunut, mikä on johtanut ylensyöntiin ja häpeän tunteen hukuttamiseen herkkuihin. Tämä taas on johtanut tunkkaiseen oloon ja vatsan alueen suurenemiseen, mikä taas on aloittanut kyseisen noidankehän alusta.

Vatsani on ollut elämäni keskipisteenä niin monta vuotta, ettei mitään järkeä! Olen huomannut kaiken tämän järjettömyyden vasta nyt, kun olen oppinut päästämään irti myrkyllisistä ajattelutavoista. Kunpa joku olisi jossain kohtaa nykäissyt minua hihasta ja kertonut, että kannattaisi liikkua hyvän olon takia, ei laihduttamisen. Kunpa joku olisi sanonut minulle, että minä riitän, että minulla ei tarvitse olla pyykkilautavatsaa saadakseni hyväksyntää!

Perustin tämän blogin, koska haluan auttaa muita. Haluan olla se tyyppi, joka kertoo, että liikunnasta voi nauttia ilman ajatusta laihtumisesta. Haluan levittää sanaa siitä, että jokainen meistä riittää omana itsenään. Aion olla se muutos, jonka haluan maailmassa nähdä.

Tulen myöhemmissä postauksissa kertomaan askelistani matkalla itseni hyväksymiseen. Tulen myös jakamaan vinkkejä ja apukeinoja siihen, miten itseään oppii katsomaan uudella tavalla. Tulen toivottavasti olemaan inspiraationa ja apuna, kun ällörumaläskipäivä iskee.

Tervetuloa vatsamielenosoitukseen!

MHT_3624-Edit-2.jpgKuva: Mervi Tikkanen