Lihavan naisen kapeat elokuvaroolit

Tyttöporukka viettää kosteita ja huumehuuruisia polttareita Miamissa. Paikalle tilataan strippari, jonka syliin yksi naishahmoista hyppää, minkä seurauksena strippari lyö päänsä ja kuolee.

Rough Night -elokuvan traileri herätti keskustelua Jenny ja Läskimyytinmurtajat -ryhmässä, koska stripparin syliin hypännyt ja tämän tappanut henkilöhahmo on ”lihava nainen”. Ei mikään yltiölihava tai sairaalloisen ylipainoinen, vaan Hollywood-lihava. Tiedättehän – hieman muita pyöreämpi, mutta selkeästi isompi kuin muut elokuvan naishahmot.

Halusin tietää, onko elokuvan lihava naishahmo jumahtanut perinteiseen Hollywood-leffan lihavan naisen rooliin, joten kävin katsomassa elokuvan.

Rough Night kertoo viidestä kaveruksesta, jotka ovat olleet parhaita ystäviä yliopistoajoista asti. He kokoontuvat 10 vuotta myöhemmin viettämään Scarlett Johanssonin esittämän päähenkilö Jessin villejä polttareita Miamiin, eikä juhlaviikonlopusta puutu yllätyksiä.

Jessica Bellin näyttelemä lihava henkilöhahmo Alice esitellään elokuvan alussa koomisena ja voimakkaan seksuaalisena henkilönä, jonka sängystä löytyy hieromasauvoja. Hän on myös saanut lempinimen ”foot job”, koska hän on hyväillyt opiskelijabileissä kundia jaloillaan. Kymmenen vuoden jälkeen Alice on edelleen fiiliksissä falloksista – hän on hankkinut polttareihin peniskoristeita, penispillejä ja penispastaa. Onpa hauska hahmo! Vai onko?

Alicen hahmo kompastuu heti elokuvan alussa niihin samoihin kliseisiin, joita populaarikulttuurissa lihaviin hahmoihin yhdistetään. Lihavalla naisella on omaan seksuaalisuuteensa kolme mahdollisuutta: se on outoa ja överiä, se on säälittävää tai sitä ei ole. Alice on näistä selkeästi ensimmäinen. Hänellä ei ole omassa elämässään rakkautta, mutta hän kyllä himoitsee seksiä, peniksiä ja miehiä. Kuitenkin hän lähestyy miestä seksuaalisessa mielessä vasta silloin, kun mies on ensin tehnyt aloitteen ja kehunut Alicen ulkonäköä.

Kun elokuvassa polttariseurueeseen liittyy vaihto-oppilaskaveri Australiasta, Alice ei haluaisi kaveerata tämän kanssa vaan pitää päähenkilö Jessin vain itsellään. Tämä selitetään sillä, että Alicella ei ollut koskaan ystäviä, ja nykyisinkin hänen elämänsä pyörii töiden ja sairaan äidin hoivaamisen ympärillä. Alicea ei myöskään kutsuttu Jessin aiempiin, asiallisempiin polttareihin.

Lihavaa naista ei Hollywood-elokuvissa juuri koskaan kuvata tavallisena ihmisenä, jolle tapahtuisi samanlaisia asioita kuin laihojen naisten näyttelemille hahmoille. Tässäkään elokuvassa lihava hahmo ei ollut villi vaihto-oppilas, rikas ja naapurienkin mielestä haluttava nainen huoltajuuskiistan keskellä, aktivisti tai naimisiin menevä poliitikko. Lihava hahmo on oudolla tavalla sekoileva, baaritiskille oksentava hassuttelija, joka kertoo ruoan olevan parasta stressilääkettä.

Kaiken huippu on se, että Alice tappaa polttaripaikalle tulleen stripparin hyppäämällä tämän syliin. Syliin hyppäämisen seurauksena strippari kaatuu, lyö päänsä takan reunukseen ja vuotaa kuiviin. Miksi tämäkin tapahtuma on nimenomaan lihavan hahmon toilailujen seurausta? Siksi, koska lihavat nyt vaan ovat sellaisia. Seksihulluja, jotka omalla ylipainollaan saavat stripparinkin tapettua.

On käsittämätöntä, että ylipainoisena naisena minun pitäisi samaistua niihin marginaalisiin käsityksiin lihavista naisista, mitä minulle elokuvasta toiseen tyrkytetään. En koe olevani säälittävä, en hullu, enkä superseksuaalinen – haluaisin nähdä kokoiseni naisen valkokankaalla suht tavallisena tyyppinä. Sellaisena, joka on uskottava.

News flash: lihavat ihmiset ovat ihan kuten muutkin – rasvaprosentti ja outous, sekopäisyys tai seksuaalisuus eivät kulje käsi kädessä.

Haluankin nyt haastaa uuden sukupolven elokuvantekijät: Tehkää lihaville naisille erilaisia rooleja. Sellaisia, joissa tänä päivänä on normaalipainoisia, “tavallisia” tyyppejä. Maailma on valmis näkemään lihavan naisen muiden kanssa tasavertaisena henkilönä. Ihan tavallisena ihmisenä.

Teksti on alunperin julkaistu Vaakakapinassa.
Advertisements

Miksi minä olen laihduttanut?

Tänään 6.5. vietetään kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Päivä sai minut miettimään omaa laihdutushistoriaani.

Peruskouluikäisenä tein ensimmäiset laihdutuskokeiluni. Olen ollut näkkileipäkuurilla (viisi näkkileipää päivässä, päälle vain kevyitä leikkeleitä), laskenut kaloreita (jos aamulla juon lasin appelsiinimehua, pitäisikö jättää välipala välistä) ja testannut atkinsin dieettiä (jep, vein oman pihvin kouluun). Mitkään dieetit eivät kestäneet pitkään, minkä jälkeen sätin itseäni selkärangattomuudesta.

Lukioaikainen poikaystäväni sanoi minulle neljävuotisen seurustelusuhteemme alkumetreillä, että olisin viehättävämpi jos olisin laihempi. Vaikken tuolloin muka loukkaantunut hänen sanoistaan, kummittelivat ne takaraivossani koko parisuhteemme ajan. Kyseisen suhteen aikana laihdutin ja lihoin monta kertaa, todennäköisesti useita kymmeniä kiloja.

marco.jpg
Isoin laihdutusurakkani alkoi vuonna 2010 Antalyan matkan jälkeen. Olin sisarukseni kanssa kävelemässä rannalla, kun random-mies tuli kehumaan sisarustani viehättäväksi. Minua hän katsoi pitkään hieman halveksivasti, läppäisi reittäni ja sanoi, että minä olen liian lihava. Matkan jälkeen aloin laihduttaa.

IMG_0418.JPG
Laihdutin muistaakseni yli 20 kiloa pussikeittokuurilla. Söin päivässä kolme ateriankorvikekeittoa tai -smoothieta, kävin laihduttajien ryhmätapaamisissa ja rääkkäsin itseäni lähes joka päivä aamuspinningillä. Olin mielestäni onnistuja – minähän laihdutin ja vielä ennätysajassa! Ja olin poikaystäväni mielestä upean näköinen.

En olisi millään halunnut lopettaa pussikeittokuuria, koska halusin laihtua lisää ja lisää. Halusin olla entistä haluttavampi poikaystäväni silmissä ja mielessäni mietin Antalyan rannalla kohtaamaani random-miestä: “Siitäs sait, nyt mä olen upea!” Söin paskalta maistuvaa parsakeittoa nenästä kiinni pitäen ja vakuuttelin itselleni, että tämä se vasta on unelmaelämää.

ruisrock.jpg
Ajatukseni nyrjähtivät uuteen asentoon, kun laihdutusurakan jälkeen lähdin vaihto-oppilaaksi Namibiaan. Neljän kuukauden matkan aikana tutustuin itseeni paremmin kuin aiemmin ja ymmärsin, että en ollut laihduttanut itseni takia. Laihdutin, jotta poikaystäväni pitäisi minusta, ja koska joku random-ukkeli oli sanonut minua lihavaksi.namibia2.jpgMatkan aikana lihoin kaikki laihtumani kilot takaisin ja olin onnellisempi kuin koskaan. Kotiin päästyä dumppasin kusipääpoikaystävän, muutin yksin Etu-Töölöön ja jatkoin itseeni tutustumista. Tajusin, että mähän olen ihan törkeen mahtava tyyppi, eikä mun tarvitse olla tietynnäköinen, jotta muutkin tajuaisivat sen. Riittää, että mä olen mä.

Toki tämän ahaa-elämyksenkin jälkeen olen kipuillut kilojeni ja kokoni kanssa, ja olen muutamaan otteeseen pudottanut painoa väärien syiden takia. Häitäni varten vuonna 2013 laihdutin 14 kiloa, koska halusin olla upea hääkuvissa. Mitä helvettiä – miksi hääkuvassa pitäisi olla tietyn kokoinen ollakseen vuoden kaunein morsian? Voi kun voisin sanoa 25-vuotiaalle Tytille, että ei tarvitse laihduttaa, olet upea minkä kokoisena vain. häät.jpgTänään 6.5.2017 Älä laihduta -päivänä lupaan: Minä en enää laihduta muiden takia. Minun ei tarvitse. Jos jonkun mielestä olen riittämätön tämän kokoisena, se kertoo kyseisestä henkilöstä enemmän kuin minusta. _NNI9817.jpg
Kiitos #älämahdumuottiin-kuvasta Etelän-SYLI ry! Kuvauksista kertynyt upea kuvagalleria on ihasteltavissa Etelän-SYLIn Facebook-sivuilla.

Mulla on selluliittia ja raskausarpia – ja se on ihan okei!

Toukokuu on Vaakakapinan kauneuskuukausi, jolloin kaikilla on lupa näkyä juuri sellaisena kuin on. Ajattelin kantaa oman korteni #lupanäkyä-kekoon julkaisemalla pari kuukautta sitten otetut nudekuvat itsestäni.

Oli mielenkiintoista huomata, miten nopeasti alastomuus kuvaajan edessä tuntui luonnolliselta. Aluksi peittelin paljon itseäni ja häpeilin selluliittiani, mutta muutaman ruudun jälkeen huomasin jo nauttivani ja irrottelevani kuvauksissa!

Kuvaaja on editoinut minulle jokaisesta valitusta kuvasta mustavalko- ja väriversion. Näiden lisäksi melkein kaikista kuvista sain itselleni myös äärimmilleen siloitellut ja pehmennetyt versiot, joissa ihoni on kuin barbinukella!

Haluan kuitenkin näyttää teille kroppani sellaisena kuin se on — minun selluliitillani ja raskausarvillanikin on lupa näkyä.

Tytti004-2541Tytti006-2571Tytti003-Tytti005-2558Tytti-2757TyttiGG-Tytti-2712Tytti002BW-

Kuvat: M&N
Meikki ja hiukset: Poppy Pelagia

Itkua Yle Kioskin videokuvauksissa

Olin maaliskuussa mukana Yle Kioskin kuvauksissa, joissa kolme ihmistä kertoi lapsena mieleen jääneestä ulkonäköön liittyvästä kommentista. Kuvakset olivat rankemmat kuin olisin osannut kuvitellakaan, enkä tiedä olisinko osallistunut niihin, jos olisin tiennyt miten minä siellä reagoin.

Olin jo ennalta päättänyt kertoa miten äitini kommentoi painoani kun olin lapsi. Kun valmistauduin kuvauksiin, kävin mielessäni monta kertaa läpi tarinani, jotta varmasti pystyisin kertomaan sen pokerinaamalla. Päätin, että minähän vain totean tämän asian kuin se on, enkä tunteile yhtään sen enempää.

Kuvauksissa oli hyvin intiimi tunnelma – pimeässä studiossa oli minun lisäkseni vain toimittaja ja kuvaaja. Minua jännitti, että niinköhän pystyn puhumaan ilman tunteilua, mutta päätin pitää itseni kasassa. Kun kerroin tarinani kameralle ensimmäisen kerran, ei se tuntunut missään. Toisella tai kolmannellakaan kerralla ilmeeni ei värähtänyt. Lopulta kuitenkin romahdin.

Kun kerroin ties monettako kertaa kameralle sitä, että äitini sanat ovat tuntuneet minusta pahalta, alkoivat kyyneleet valua poskiani pitkin. Katselin kattoon ja pyysin kuvaajaa ja toimittajaa odottamaan, mutten saanut kasattua itseäni. Ääni väristen, huuli väpättäen ja silmät kostuen kerroin tarinani.

 

En meinannut millään uskaltaa jakaa tätä videota somessa saati täällä blogissa, koska minua hävettää oma itkuni. Haluaisin pystyä puhumaan minulle vaikeista asioista ilman tunteenpurkauksia. Haluaisin esiintyä uskottavasti ja vakuuttavasti.

Tässä videossa nyt kuitenkin olen minä ilman suojamuureja. Herkkä mimmi, jolle on joskus sanottu pahasti. Ja kun sitä asiaa kaivelee, se tuntuu inhottavalta.

Juuri ennen kyseisen videon julkaisua kysyin äidiltäni, muistaako hän miten hän kommentoi painoani. Äitini oli aivan ymmällään ja pyysi vilpittömästi anteeksi typerää kommenttiaan — hänen mielestään olen upea juuri sellaisena kuin olen.

Ja niin me molemmat kyynelehdimme.

Työuutisia: Olen pian täyspäiväinen kehopositiivisuusaktivisti!

Voi vitsit miten upea maaliskuu mulla on takana! Olen sormet syyhyten odottanut oikeaa hetkeä jolloin voin kertoa kaikille ilouutisen: Minusta tulee täysipäiväinen kehopositiivisuusaktivisti!
tytti.png
Perjantaina maaliskuun 10. päivänä tapasin pitkästä aikaa ystävää, jota en ollut nähnyt kahteen vuoteen. Kun päivitimme kuulumisiamme sanoin ensimmäistä kertaa ääneen jo jonkin aikaa mieleni sopukoissa pulpunneen unelmani: Haluan vielä jonain päivänä tehdä töitä kehopositiivisuuden eteen niin, että saisin siitä elantoni. Ystäväni mielestä idea oli hieno ja täysin minun tyyliä, ja hän kehotti minua tavoittelemaan unelmaani.

Seuraavan viikon keskiviikkona 15. maaliskuuta huomasin avoimen työpaikan verkkotoimittajan töihin, joissa saisi elää ja hengittää kehopositiivisuutta. Kun luin työpaikkailmoituksesta työn kuvausta, tiesin, että kyseinen duuni on minua varten. Lätkäisin menemään työhakemuksen, johon liitin kuvan itsestäni alusvaatteisillani. Päätin näyttää jo työhakemusta täyttäessä, että haluan tämän duunin. Reilun kahden tunnin kuluttua puhelimeni soi ja sain kutsun työhaastatteluun.
Tän kuvan laitoin työhakemukseen. Melko virallinen, eikö?

Torstaina 16. maaliskuuta julkaisin ensimmäisen blogitekstin Vatsamielenosoituksessa ja sain kirjoituksesta mielettömästi positiivista palautetta. Olin entistä varmempi siitä, että kehopositiivisuusaktivismi on minua varten. Ainakin universumilla oli kova tahto viestittää valintani oikeudesta!
jännää.jpg
Ilmeeni, kun huomasin jengin diggaavan Vatsamielenosoituksesta!

Työhaastattelu koitti keskiviikkona 22. maaliskuuta. Jännitin todella paljon, vaikka toinen haastattelijoista oli minulle entuudestaan tuttu ja toisenkin olin tavannut aikaisemmin. Tiesin, että näiden ihmisten käsissä on unelmani toteutuminen, vähemmästäkin puntit alkavat tutista!

Kuusi tuntia työhaastattelun jälkeen sain puhelun. Minut valittiin tehtävään!skool.png
KIPPIS! Oikeasti olen skoolannut uudelle työtehtävälleni jo monta kertaa hyvien ystävien ja skumpan kera, mutta näistä salaisista skumppasessioista ei ole dokumentteja. 

Ylpeänä voin kertoa voivani tituleerata itseäni täyspäiväiseksi kehopositiivisuusaktivistiksi 24. huhtikuuta alkaen, kun aloitan työt Yleisradion Vaakakapinassa toimittajana! vaakakapina.jpgKun olin sanonut ääneen haluavani olla täyspäivänen kehopositiivisuusaktivisti, universumilla kului 12 vuorokautta toteuttaa unelmani. Ihan mieletöntä, käsittämätöntä, uskomatonta, maailman siisteintä, ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Oon niin fiiliksissä, että oon sanaton!vaakakapina2.jpg

 

Mitä lihava saa laittaa ylleen?

Saan yllättävän usein palautetta siitä, että pukeudun itsevarmasti. On kuulemma virkistävää nähdä, että “ei-mallinmitoissa-oleva” tyyppi pukeutuu juuri niin kuin haluaa.

Välillä ihmettelen saamiani kommentteja: Miksi vaatevalintani näyttäytyvät muille rohkeina? Onko olemassa sääntöjä siitä, mitä saa milloinkin pukea? Jos pidän jostakin vaatteesta, miksi minun pitäisi ensin miettiä mitä mieltä muut ovat siitä ja vasta sitten laittaa se päälle?

Eräs puolituttu tokaisi yksissä juhlissa minulle, että kyllä kaikille löytyy sopivat vaatteet, kunhan muistaa pukeutua oman vartalotyyppinsä mukaisesti. Tämä kommentti sai minut aivan raivon partaalle – niin kauan kun tunnen oloni mukavaksi ylläni olevissa vaatteissa, voin pukeutua vaikka minkä vartalotyypin mukaisesti!

Mielipiteeni vartalotyypeistä on sama kuin tämä Emma Correllin piirtämä kuva:

bodytypes.jpg

Jep. Tänään vartalotyyppini on Bart, huomenna Existential nothingness.

Olen törmännyt pukeutumisessa muun muassa seuraaviin “sääntöihin” siitä, miten lihavat saavat ja eivät saa pukeutua.

1. Lihavat eivät voi näyttää paljasta pintaa missään olosuhteissa. Eikä varsinkaan silloin, kun muut heitä katsovat.

burleskitreenit.jpg

Kuka tahansa voi näyttää niin paljon paljasta pintaa kuin haluaa ja vastavuoroisesti saa olla näyttämättä mitään. Yllä oleva kuva on otettu burleskiryhmä Shangrilettesin treeneistä – tästä asusta lähti vielä muutama vaatekappale lattialle ennen ryhmänumeromme loppuposeerausta. Eikä muuten kukaan tullut show’n jälkeen kommentoimaan, että kylläpä sulla maha röllötti.

2. Lihavat eivät voi pukeutua kirkkaisiin väreihin.

punainen.jpg

Tämä on niin suurta BS:ää kuin olla voi. Miksi ylipäätään kenenkään pitäisi jättää värikkäät vaatteet kaappiin, jos sellaisia haluaa käyttää? Lempivärini on aina ollut punainen, ja rakastan käyttää hehkuvan punaisia vaatteita. Yllä olevassa kuvassa olen lähdössä vähän fiinimpiin juhliin, joihin halusin laittaa ylle iltapuvun. Punaisena tietenkin.

3. Lihavat eivät voi käyttää vaatteita, joissa käsivarret jäävät näkyville.

vihreä.jpg

Tähän sanon vain yhden lauseen: VAPAUTTAKAA ALLIT! 

4. Lihavat eivät voi käyttää lyhyitä shortseja.

shortsit.png

Olen kuullut jonkun perustelevan lihavien shortsienkäyttökieltoa sillä, että lihavilla on liikaa selluliittia. NEWSFLASH: Selluliittia on kaikilla ja se on normaalia. Emme näe selluliittia mainoskuvissa, koska niistä se photoshopataan pois. Ainoa riesa omalla kohdallani lyhyissä shrotseissa on se, että reiteni hankaavat helposti yhteen ja aiheuttavat inhottavia hiertymiä. Hiertymiä  voi kuitenkin ennaltaehkäistä talkilla tai apteekista ostettavalla rakkoja ehkäisevällä puikolla! Muuttakaamme siis käsitystä naisten reisistä ja näyttäkäämme selluliittikohtiamme! Kesä 2017 olkoon vihdoin lyhyiden shortsien kesä.

5. Lihavat eivät voi käyttää crop toppeja.

napapaita.jpg

Ah, mikä onkaan helteellä ihanampaa kuin crop toppi, jonka alle pääsee viilentävä tuulenvire! Olen joskus törmännyt myös väittämään, että crop toppia saa käyttää vain silloin, jos sen yhteyteen laittaa todella korkeavyötäröiset farkut. Ei pidä paikkaansa. Crop topin kanssa voi pukea vaikka maailman matalimmat lantiomalliset farkut, jos tuntee olonsa niissä mukavaksi.

6. Lihavat eivät voi olla tyylikkäitä. Etenkään asennepaitojen käyttö ei ole lihaville sopivaa.

beyonce.jpg

Tämä Beyoncén “I Ain’t Sorry” -paita kuvastaa hyvin ajatuksiani kaikista kirjoittamattomista säännöistä, joita pluskokoisten vaatetuksessa on aina ollut.

Lihavat, kuten kaikki muutkin ihmiset ikään, kokoon, sukupuoleen tai sosiaaliseen asemaan katsomatta, saavat pukeutua juuri sellaisiin vaatteisiin kuin haluavat.

Lihavat ovat tyhmiä ja laiskoja

Lihavat ihmiset ovat luovuttaneet elämänsä suhteen. Läskit eivät saa mitään aikaiseksi, he vain istua nököttävät sohvalla ja mättävät suuhunsa kaiken rasvan ja sokerin mitä näkevät. Lihavat ovat myös tyhmiä – kaikkihan sen tietävät, että kun vaan syö vähemmän niin laihtuu!

Joo, just näin.

Olen lukenut yllättävän monta yllä mainittua väitettä viimeisten vuosien aikana. Vielä kertaakaan kukaan ei ole tullut väittämään minua tyhmäksi ja laiskaksi päin naamaa, vaan lähes poikkeuksetta olen lukenut tällaisia kommentteja anonyymeiltä kirjoittajilta netin keskustelupalstoilta.

Mikä lihavasta sitten tekee tyhmän ja laiskan? 

Usein lihavuus ja tyhmyys yhdistetään sen takia, koska hoikkaa vartaloa pidetään ainoana hyväksyttävänä vartalomallina länsimaisessa kulttuurissa. Jos et pyri olemaan muiden mielestä hyvännäköinen, olet tyhmä.

Mitä muutakaan voisimme pitää yhteiskunnassamme hyväksyttävänä kuin sitä, johon meitä kehotetaan: “Kuusi aamuista tapaa, jotka voivat tukea painonpudotusta!” (Iltalehti 20.3.2017), “Niina inhosi ylipainoisena itseään” (FIT, 1/2017), “Syö ja liiku vartalotyypillesi sopivalla tavalla – näillä vinkeillä eroon paino-ongelmasta” (Anna, 26.2.2017). Näistä otsikoista voi päätellä, että  paino on ongelma ja itsensä inhoaminen ylipainoisena on OK.

Lihavuus yhdistetään älyttömän usein totaaliseen liikkumattomuuteen, minkä takia lihavia pidetään laiskoina. Ajatella, läskit ihmiset eivät tee elämällään mitään muuta kuin istuvat sohvalla ja leviävät! Mielestäni on kohtuutonta, että vain koska olen lihava, luullaan etten liiku tai tee koskaan mitään urheilullista.

Laiska lihava nuori nainen miekkailee parhaan ystävänsä kanssa.
miekkailu.jpg

Laiska paska Lomalainen kiipesi Namibiassa hiekkadyynille
dyyni.jpg
Lihava on monen mielestä tyhmä myös siksi, koska laihduttaminen on helppoa matematiikkaa jota tyhmempikin ymmärtää: Syöt vähemmän kuin kulutat niin johan lähtee sentti jos toinenkin vyötäröltä. Jep, kaloreita ja kulutusta voi kyllä laskea, mutta ihmiskroppa ja -mieli ei toimi niin suoraviivaisesti kuin matematiikka.

Tyhmä ja laiska laardiloota ei jaksanut nousta rappusia Radiotuottaja käytti hissiä ja otti siellä selfien.
hissi.jpg

Tyhmä läski Punatukkainen pimu murtaa läskimyyttejä LMM-miitissä viime syksynä.
lmm.jpg
Newsflash: Lihavuus ei ole asia, jonka perusteella ihmisestä voi päätellä yhtään mitään. Lihava ei ole yhtään sen tyhmempi tai laiskempi kuin minkä tahansa muun kokoinen henkilö. Ylipaino ei myöskään ole olotila, josta on pyrittävä pois hinnalla millä hyvänsä.

Näetkö tämän postauksen kuvissa tyhmän ja laiskan ihmisen? 

Hyvä, en minäkään.

Lokeroitu lihavaksi

Onko sinua kutsuttu lapsena lihavaksi? Oletko kenties ollut koulukiusattu pyöreytesi takia? Onko kouluterveydenhoitaja huomauttanut sinulle painon tarkkailusta tai ovatko vanhempasi kehottaneet sinua olemaan syömättä niin paljon herkkuja?

Et ole yksin – minulle on tapahtunut kaikki yllä mainittu! Muistan, kuinka yläasteella koulumme “pahis” siirtyi käytävällä minut nähdessään syrjään ja huusi: “Varokaa kaikki, sotanorsu tulee!” Olin raivoissani, koska kyseinen koulukiusaajapoika oli minua ainakin kaksi kertaa lihavampi, eikä kukaan kiinnittänyt hänen painoonsa mitään huomiota.

Kouluterveydenhoitajan käynnit ahdistivat minua jo ala-asteikäisenä, koska niissä puhuttiin painosta joka ikinen kerta. Olin muistaakseni 8-vuotias, kun sain ylimääräisen kutsun terkkarille, joka pyysi minua listaamaan lempiherkkujani. Listauksen jälkeen minua kiellettiin syömästä etenkin hillokeksejä, koska ne lihottavat.

Vanhempanikin ovat kantaneet kortensa kekoon, todennäköisesti ymmärtämättään: Isäni on sanonut lukitsevansa jääkaapin, jotten pääsisi syömään sieltä herkkuja ja äitini on kysynyt minulta huolissaan, haluanko olla muistettu pullukkana tyttönä vai jonain muuna. Ihmettelin jo lapsena tuota kysymystä: en itsekään kiinnittänyt huomiota toisten lihavuuteen, joten miksi minun olisi pitänyt olla huolissani muiden ajatuksista minusta.

Tämän päivän Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä oli pysäyttävä artikkeli: Lokerointi ei auta lasta (Tommola, HS 16.3.2017). Artikkelin luettuani ymmärsin lapsuuden ja nuoruuden aikaista minäkuvaani paljon paremmin:

Ylipainoiseksi varhain leimattu lapsi lihoo todennäköisemmin, kertoo tammikuussa Psychological Science -lehdessä julkaistu tutkimus. Jos vanhemmat määrittelivät lapsen ylipainoiseksi 4-5-vuotiaana, painoa myös kertyi kymmeneasä vuodessa enemmän kuin normaalipainoisina pidetyille. Vain asenne vaikutti, ei lasten todellinen lähtöpaino.

BINGO! Olen pitänyt itseäni aina lihavana, koska minut on lokeroitu lihavaksi.

Miten monelta riittämättömyyden tunteelta ja epävarmuudelta olisinkaan välttynyt, jos painooni ei olisi kiinnitetty aina niin järjettömän paljon huomiota!

Jo ala-asteikäisenä tiedostin, että olen lihavampi kuin muut. Onneksi kotona ei painostettu laihtumiseen (jos muutamaa epäharkittua kommenttia ei lasketa), ja kuvan 8—10-vuotias Tytti sai syödä rauhassa jäätelöä syntymäpäivänä.
tytti8vee
13-vuotiaana ysiluokkalaiset pojat kiusasivat ja pilkkasivat tämän kuvan Tyttiä koulussa, koska Tytti lihava.

tytti13.jpgLihavuudesta pilkkaaminen iskostui teini-ikäisenä mieleeni, ja välillä pidin itseäni lihavan lisäksi rumana. Tämä kuvan 15-vuotias Tytti ei näytä kummaltakaan!
tyttiteini.jpg
Ylioppilasjuhliin etsin mekkoa monta päivää, koska olin varma, että kaltaiselleni lihavalle tytölle ei mistään löydy sopivaa asua. Tämän kuvan 19-vuotias kaunotar löysi mekkonsa lopulta siitä samasta H&M:stä, mistä monet muutkin hankkivat valmistujaismekkonsa.
tyttiyo
Ja pistetään vielä kirsikkana kakun päälle: Tämän kuvan 21-vuotias Tytti kuuli silloiselta poikaystävältään jo 18-vuotiaana olevansa muuten tosi kaunis, mutta että voisi vähän laihduttaa. Kusipää!
tytti2009.jpg
Jos minut olisi lihavuuden sijasta lokeroitu vaikkapa persoonalliseksi tyypiksi, matemaattisesti lahjakkaaksi tai musikaaliseksi, olisin todennäköisesti ollut itsevarmempi elämäni vaikeissa käänteissä. Enkä todellakaan olisi seurustellut sellaisen henkilön kanssa, joka ei hyväksy minua sellaisena kuin olen ja kehottaa minua laihduttamaan!

Enää en lokeroi itseäni painoni mukaan. En itseasiassa lokeroi enää ketään muutenkaan — kukaan meistä ei ole määriteltävissä ulkoisten ominaisuuksien perusteella!

Jos joku minua  kuitenkin koittaa laittaa johonkin lokeroon, suosittelisin kirjoittamaan lokeron kylkeen Fabulous.
tyttipeili.jpg

Ihana, kamala maha

Usein kun keskustelemme ulkonäköpaineista ja omista inhokkikohdista vartalossamme, puhumme mahasta.

“Muuten mä voisin olla kaunis, mutta kun mulla on tää maha.”
“Kun mun maha on pienempi, alan käyttää mekkoja!”
“Farkut ei sovi mulle, koska mulle tulee maharöllö.”
“Alan harrastaa tanssia sitten, kun mun maha on pienempi.”

Kuulostaako tutulta? Ylläolevat lainaukset ovat kaikki omia ajatuksiani niiltä ajoilta, kun olin kriittinen omasta mahastani. Kyllä, yhä edelleen minulle tulee “ällörumaläskipäivä”-ajatuksia, joskin ei enää niin voimakkaasti eikä todellakaan niin usein kuin ennen. Ennen kuin kerron matkastani itseni hyväksymiseen, haluan jakaa teille välähdyksiä menneisyydestäni.

Aiemmin saatoin potea huonoa omaatuntoa siitä, että en ole liikkunut tai syönyt hyvin. Ajatukset nousivat pintaan etenkin juuri ennen nukahtamista, jolloin saatoin käyttää tuntikausia itseni sättimiseen: ”miksi käytit hissiä, läski!” tai ”oot epäonnistunut, koska et saanut läskipersettäsi tänäänkään zumbaan!”. Joka kerta ajattelin, että “huomenna muutan elämäntapani ja alan laihduttaa!” mutta kyseinen huominen siirtyi aina päivällä eteenpäin, minkä takia minulla oli aina hyvä syy sättiä itseäni.

Olen kuluttanut elämästäni todennäköisesti päiviä tai peräti viikkoja ajatellen vatsaani. Mieleni sopukoissa olen käynyt läpi sen pyöreyttä, suuruutta, hyllyvyyttä, rehevyyttä, valtavuutta. Olen puristellut vatsaani peilin edessä ja ajatellut vatsani olevan suurin, mitä maailmasta löytyy. Olen pitänyt vartaloani oksettavana.

Kuten monet kaltaiseni jojolaihduttajat, olen yrittänyt pienentää mahaani monin eri tavoin: pussikeitoilla, näkkärikuureilla, karppaamisella,  gofatgo-dieeteillä, vatsalihasliikkeillä, karkkilakoilla, spinningrääkeillä.. Kaikkia näitä vatsan pienentämisyrityksiä yhdistää se, että se ei ollut koskaan nautinnollista. Hampaat irvessä olen tehnyt lankutushaasteita ja mussuttanut näkkäriä pelkällä kalkkunaleikkeellä ajatellen, että kunhan vatsani pienenee, olen onnellinen!

Jokainen laihdutusyritykseni on epäonnistunut. Tiukasta ruokavaliosta “retkahtamisen” jälkeen olo on ollut epäonnistunut, mikä on johtanut ylensyöntiin ja häpeän tunteen hukuttamiseen herkkuihin. Tämä taas on johtanut tunkkaiseen oloon ja vatsan alueen suurenemiseen, mikä taas on aloittanut kyseisen noidankehän alusta.

Vatsani on ollut elämäni keskipisteenä niin monta vuotta, ettei mitään järkeä! Olen huomannut kaiken tämän järjettömyyden vasta nyt, kun olen oppinut päästämään irti myrkyllisistä ajattelutavoista. Kunpa joku olisi jossain kohtaa nykäissyt minua hihasta ja kertonut, että kannattaisi liikkua hyvän olon takia, ei laihduttamisen. Kunpa joku olisi sanonut minulle, että minä riitän, että minulla ei tarvitse olla pyykkilautavatsaa saadakseni hyväksyntää!

Perustin tämän blogin, koska haluan auttaa muita. Haluan olla se tyyppi, joka kertoo, että liikunnasta voi nauttia ilman ajatusta laihtumisesta. Haluan levittää sanaa siitä, että jokainen meistä riittää omana itsenään. Aion olla se muutos, jonka haluan maailmassa nähdä.

Tulen myöhemmissä postauksissa kertomaan askelistani matkalla itseni hyväksymiseen. Tulen myös jakamaan vinkkejä ja apukeinoja siihen, miten itseään oppii katsomaan uudella tavalla. Tulen toivottavasti olemaan inspiraationa ja apuna, kun ällörumaläskipäivä iskee.

Tervetuloa vatsamielenosoitukseen!

MHT_3624-Edit-2.jpgKuva: Mervi Tikkanen