Vatsamielenosoitus myös vlogimuodossa!

Vihdoin se on täällä – Vatsamielenosoitus-Youtubekanava!

Olen haaveillut kehopositiivisen Youtubekanavan perustamisesta jo muutaman kuukauden ajan. Nyt kun Yleisradion Vaakakapina-projekti on päättynyt ja minä olen jättäytynyt opintovapaalle, olen saanut purkitettua pääkopassani risteileviä ajatuksia videomuotoon.

Vatsamielenosoitus-blogiin tulee ajatuksiani tekstimuodossa yhtä säännöllisen epäsäännöllisesti, kuin aiemmin.

Nautinnollisia katseluhetkiä!

Advertisements

Miksi toimittajan “ylipainovitsi” valtakunnallisessa aamuohjelmassa ei ole OK

TIistaina 28.11. Huomenta Suomi -lähetyksessä juontaja Ivan Puopolo heitti mauttoman kommentin, joka myöhemmin kuitattiin sillä, että no sehän oli vaan vitsi.

Ohjelmassa keskusteltiin ruoan verotuksesta ja siitä, että terveellisten tuotteiden veroprosentti voisi olla nolla ja epäterveellisten jopa 35. Erittäin mielenkiintoinen keskustelu keskeytyi Ivan Puopolon vitsailulla:

Ivan Puopolo: “Entä jos olisi henkilökohtainen painoindeksivero? Asiakkaat menee ostosten kanssa vaa’alle ja katsotaan painoindeksi, minkä kautta tulee kerroin ostosten päälle, millä maksetaan ruoka.”
Joanna Kuvaja, Puopolon juontopari: “Nimenomaan näistä epäterveellisistä….”
Ivan Puopolo: “Kun karjalanpiirakka maksaa 1000 euroa niin kuka sitä…. hehhehheh”
(Keskustelun voit katsoa tästä, kohdasta 50’27)

Tässä kohtaa mulla meni iltapäiväkahvit väärään kurkkuun (katsoin ohjelmaa jälkikäteen netistä, en osunut ruudun ääreen suoran lähetyksen aikaan).

Aiemmin fiksuna pitämäni Ivan Puopolon vitsiksi tarkoitettu kommentti osoitti harkintakyvyttömyyttä, asiattomuutta ja jälkikäteen tarkasteltuna jopa empatian puutetta.

Kävin hänen kanssaan aiheesta keskustelua Twitterissä. Tai noh, aluksi Twitter-keskustelu oli mahdotonta, koska Ivan Puopolo oli sulkenut Twitter-tilinsä vain seuraajillensa näkyväksi, ehkäpä tästä twiitistä saamansa palautteen jälkeen:

Sananvapaudesta toimittaja Puopolo on twiittinsä mukaan sitä mieltä, ettei siihen juurikaan liity vastuuta:

Ajatus siitä, että valtakunnallisen makasiiniohjelman toimittajan mielestä sananvapaudessa ei ole lain lisäksi muuta vastuuta, on äärimmäisen surullinen.

Mielestäni silloin, kun on sellaisessa asemassa, että saa oman äänensä tavallista tallaajaa laajemmin kuuluviin, kannattaisi kiinnittää erityistä huomiota siihen, millaista keskustelukulttuuria ympärilleen luo.

Keskustelukulttuuri muuttuu vain keskustelemalla. Ja jokaisen meistä olisi syytä pohtia, millaista keskustelukulttuuria on ympärilleen rakentamassa. Se, mikä joskus oli OK, ei välttämättä ole sitä tänä päivänä.

Kun Ivan Puopolo pari tuntia ensimmäiseksi mainitun twiitin aikaansaaman kritiikin jälkeen jälleen avasi Twitter-tilinsä, vaihdoimme hänen aamuisesta painovitsailustaan muutaman twiitin. Kysyin häneltä, onko hän vilpittömästi sitä mieltä, että hänen kommenttinsa oli asiallinen. Hän vastasi:

Vaikka toimittaja Puopolon Huomenta Suomessa heittämä kommentti olisi tarkoitettu vitsiksi, se oli fatshamingia. Hänen mukaansa lihavan ihmisen pitäisi siis maksaa olemassaolostaan.

Kommentista huokuu ymmärtämättömyys siitä, miltä tuntuu olla yhteiskunnan kehonormien ulkopuolella. Kommentoija ei todennäköisesti ymmärrä miltä tuntuu, kun omasta “vääränlaisesta” kehosta vitsaillaan ja vielä todetaan päälle, että kyllä tällainen vitsailu on täysin OK.

Tämän jälkeen Puopolo jatkoi Twitterissä keskustelua siitä, pitäisikö kaikista joillekin herkistä asioista olla vitsailematta.

Ei pitäisi. Kaikesta voi vitsailla, kun vitsi on oikeassa kontekstissa ja tietynlaisen henkilön esittämänä. Minä en voi esimerkiksi julkisesti vitsailla muunsukupuolisista tai kehitysvammaisista, mutta lihavista feministeistä voin.

Suosittelen kaikkien, myös Ivan Puopolon, vastaisuudessa miettivän ennen vitsiä, onko vitsi nyt varmasti oikeassa paikassa ja oikealle yleisölle esitetty.

Ja jos huomaa tehneensä virheen, kannattaa pyytää anteeksi ja ottaa opiksi.

Lihavan naisen kapeat elokuvaroolit

Tyttöporukka viettää kosteita ja huumehuuruisia polttareita Miamissa. Paikalle tilataan strippari, jonka syliin yksi naishahmoista hyppää, minkä seurauksena strippari lyö päänsä ja kuolee.

Rough Night -elokuvan traileri herätti keskustelua Jenny ja Läskimyytinmurtajat -ryhmässä, koska stripparin syliin hypännyt ja tämän tappanut henkilöhahmo on ”lihava nainen”. Ei mikään yltiölihava tai sairaalloisen ylipainoinen, vaan Hollywood-lihava. Tiedättehän – hieman muita pyöreämpi, mutta selkeästi isompi kuin muut elokuvan naishahmot.

Halusin tietää, onko elokuvan lihava naishahmo jumahtanut perinteiseen Hollywood-leffan lihavan naisen rooliin, joten kävin katsomassa elokuvan.

Rough Night kertoo viidestä kaveruksesta, jotka ovat olleet parhaita ystäviä yliopistoajoista asti. He kokoontuvat 10 vuotta myöhemmin viettämään Scarlett Johanssonin esittämän päähenkilö Jessin villejä polttareita Miamiin, eikä juhlaviikonlopusta puutu yllätyksiä.

Jessica Bellin näyttelemä lihava henkilöhahmo Alice esitellään elokuvan alussa koomisena ja voimakkaan seksuaalisena henkilönä, jonka sängystä löytyy hieromasauvoja. Hän on myös saanut lempinimen ”foot job”, koska hän on hyväillyt opiskelijabileissä kundia jaloillaan. Kymmenen vuoden jälkeen Alice on edelleen fiiliksissä falloksista – hän on hankkinut polttareihin peniskoristeita, penispillejä ja penispastaa. Onpa hauska hahmo! Vai onko?

Alicen hahmo kompastuu heti elokuvan alussa niihin samoihin kliseisiin, joita populaarikulttuurissa lihaviin hahmoihin yhdistetään. Lihavalla naisella on omaan seksuaalisuuteensa kolme mahdollisuutta: se on outoa ja överiä, se on säälittävää tai sitä ei ole. Alice on näistä selkeästi ensimmäinen. Hänellä ei ole omassa elämässään rakkautta, mutta hän kyllä himoitsee seksiä, peniksiä ja miehiä. Kuitenkin hän lähestyy miestä seksuaalisessa mielessä vasta silloin, kun mies on ensin tehnyt aloitteen ja kehunut Alicen ulkonäköä.

Kun elokuvassa polttariseurueeseen liittyy vaihto-oppilaskaveri Australiasta, Alice ei haluaisi kaveerata tämän kanssa vaan pitää päähenkilö Jessin vain itsellään. Tämä selitetään sillä, että Alicella ei ollut koskaan ystäviä, ja nykyisinkin hänen elämänsä pyörii töiden ja sairaan äidin hoivaamisen ympärillä. Alicea ei myöskään kutsuttu Jessin aiempiin, asiallisempiin polttareihin.

Lihavaa naista ei Hollywood-elokuvissa juuri koskaan kuvata tavallisena ihmisenä, jolle tapahtuisi samanlaisia asioita kuin laihojen naisten näyttelemille hahmoille. Tässäkään elokuvassa lihava hahmo ei ollut villi vaihto-oppilas, rikas ja naapurienkin mielestä haluttava nainen huoltajuuskiistan keskellä, aktivisti tai naimisiin menevä poliitikko. Lihava hahmo on oudolla tavalla sekoileva, baaritiskille oksentava hassuttelija, joka kertoo ruoan olevan parasta stressilääkettä.

Kaiken huippu on se, että Alice tappaa polttaripaikalle tulleen stripparin hyppäämällä tämän syliin. Syliin hyppäämisen seurauksena strippari kaatuu, lyö päänsä takan reunukseen ja vuotaa kuiviin. Miksi tämäkin tapahtuma on nimenomaan lihavan hahmon toilailujen seurausta? Siksi, koska lihavat nyt vaan ovat sellaisia. Seksihulluja, jotka omalla ylipainollaan saavat stripparinkin tapettua.

On käsittämätöntä, että ylipainoisena naisena minun pitäisi samaistua niihin marginaalisiin käsityksiin lihavista naisista, mitä minulle elokuvasta toiseen tyrkytetään. En koe olevani säälittävä, en hullu, enkä superseksuaalinen – haluaisin nähdä kokoiseni naisen valkokankaalla suht tavallisena tyyppinä. Sellaisena, joka on uskottava.

News flash: lihavat ihmiset ovat ihan kuten muutkin – rasvaprosentti ja outous, sekopäisyys tai seksuaalisuus eivät kulje käsi kädessä.

Haluankin nyt haastaa uuden sukupolven elokuvantekijät: Tehkää lihaville naisille erilaisia rooleja. Sellaisia, joissa tänä päivänä on normaalipainoisia, “tavallisia” tyyppejä. Maailma on valmis näkemään lihavan naisen muiden kanssa tasavertaisena henkilönä. Ihan tavallisena ihmisenä.

Teksti on alunperin julkaistu Vaakakapinassa.

Itkua Yle Kioskin videokuvauksissa

Olin maaliskuussa mukana Yle Kioskin kuvauksissa, joissa kolme ihmistä kertoi lapsena mieleen jääneestä ulkonäköön liittyvästä kommentista. Kuvakset olivat rankemmat kuin olisin osannut kuvitellakaan, enkä tiedä olisinko osallistunut niihin, jos olisin tiennyt miten minä siellä reagoin.

Olin jo ennalta päättänyt kertoa miten äitini kommentoi painoani kun olin lapsi. Kun valmistauduin kuvauksiin, kävin mielessäni monta kertaa läpi tarinani, jotta varmasti pystyisin kertomaan sen pokerinaamalla. Päätin, että minähän vain totean tämän asian kuin se on, enkä tunteile yhtään sen enempää.

Kuvauksissa oli hyvin intiimi tunnelma – pimeässä studiossa oli minun lisäkseni vain toimittaja ja kuvaaja. Minua jännitti, että niinköhän pystyn puhumaan ilman tunteilua, mutta päätin pitää itseni kasassa. Kun kerroin tarinani kameralle ensimmäisen kerran, ei se tuntunut missään. Toisella tai kolmannellakaan kerralla ilmeeni ei värähtänyt. Lopulta kuitenkin romahdin.

Kun kerroin ties monettako kertaa kameralle sitä, että äitini sanat ovat tuntuneet minusta pahalta, alkoivat kyyneleet valua poskiani pitkin. Katselin kattoon ja pyysin kuvaajaa ja toimittajaa odottamaan, mutten saanut kasattua itseäni. Ääni väristen, huuli väpättäen ja silmät kostuen kerroin tarinani.

 

En meinannut millään uskaltaa jakaa tätä videota somessa saati täällä blogissa, koska minua hävettää oma itkuni. Haluaisin pystyä puhumaan minulle vaikeista asioista ilman tunteenpurkauksia. Haluaisin esiintyä uskottavasti ja vakuuttavasti.

Tässä videossa nyt kuitenkin olen minä ilman suojamuureja. Herkkä mimmi, jolle on joskus sanottu pahasti. Ja kun sitä asiaa kaivelee, se tuntuu inhottavalta.

Juuri ennen kyseisen videon julkaisua kysyin äidiltäni, muistaako hän miten hän kommentoi painoani. Äitini oli aivan ymmällään ja pyysi vilpittömästi anteeksi typerää kommenttiaan — hänen mielestään olen upea juuri sellaisena kuin olen.

Ja niin me molemmat kyynelehdimme.