Miksi toimittajan “ylipainovitsi” valtakunnallisessa aamuohjelmassa ei ole OK

TIistaina 28.11. Huomenta Suomi -lähetyksessä juontaja Ivan Puopolo heitti mauttoman kommentin, joka myöhemmin kuitattiin sillä, että no sehän oli vaan vitsi.

Ohjelmassa keskusteltiin ruoan verotuksesta ja siitä, että terveellisten tuotteiden veroprosentti voisi olla nolla ja epäterveellisten jopa 35. Erittäin mielenkiintoinen keskustelu keskeytyi Ivan Puopolon vitsailulla:

Ivan Puopolo: “Entä jos olisi henkilökohtainen painoindeksivero? Asiakkaat menee ostosten kanssa vaa’alle ja katsotaan painoindeksi, minkä kautta tulee kerroin ostosten päälle, millä maksetaan ruoka.”
Joanna Kuvaja, Puopolon juontopari: “Nimenomaan näistä epäterveellisistä….”
Ivan Puopolo: “Kun karjalanpiirakka maksaa 1000 euroa niin kuka sitä…. hehhehheh”
(Keskustelun voit katsoa tästä, kohdasta 50’27)

Tässä kohtaa mulla meni iltapäiväkahvit väärään kurkkuun (katsoin ohjelmaa jälkikäteen netistä, en osunut ruudun ääreen suoran lähetyksen aikaan).

Aiemmin fiksuna pitämäni Ivan Puopolon vitsiksi tarkoitettu kommentti osoitti harkintakyvyttömyyttä, asiattomuutta ja jälkikäteen tarkasteltuna jopa empatian puutetta.

Kävin hänen kanssaan aiheesta keskustelua Twitterissä. Tai noh, aluksi Twitter-keskustelu oli mahdotonta, koska Ivan Puopolo oli sulkenut Twitter-tilinsä vain seuraajillensa näkyväksi, ehkäpä tästä twiitistä saamansa palautteen jälkeen:

Jumalauta että kyllästyttää mielensäpahoittajat. Loukkaantuminen ei ole muuta kuin keino yrittää rajoittaa muiden sananvapautta. Se ei kelpaa argumentiksi mihinkään keskusteluun.

— Ivan Puopolo (@ivanpuopolo) 28. marraskuuta 2017

Sananvapaudesta toimittaja Puopolo on twiittinsä mukaan sitä mieltä, ettei siihen juurikaan liity vastuuta:

Totta kai se on sallittua. Sananvapauteen ei kuitenkaan sisälly mitään muuta vastuuta kuin laki.

— Ivan Puopolo (@ivanpuopolo) 28. marraskuuta 2017

Ajatus siitä, että valtakunnallisen makasiiniohjelman toimittajan mielestä sananvapaudessa ei ole lain lisäksi muuta vastuuta, on äärimmäisen surullinen.

Mielestäni silloin, kun on sellaisessa asemassa, että saa oman äänensä tavallista tallaajaa laajemmin kuuluviin, kannattaisi kiinnittää erityistä huomiota siihen, millaista keskustelukulttuuria ympärilleen luo.

Keskustelukulttuuri muuttuu vain keskustelemalla. Ja jokaisen meistä olisi syytä pohtia, millaista keskustelukulttuuria on ympärilleen rakentamassa. Se, mikä joskus oli OK, ei välttämättä ole sitä tänä päivänä.

Kun Ivan Puopolo pari tuntia ensimmäiseksi mainitun twiitin aikaansaaman kritiikin jälkeen jälleen avasi Twitter-tilinsä, vaihdoimme hänen aamuisesta painovitsailustaan muutaman twiitin. Kysyin häneltä, onko hän vilpittömästi sitä mieltä, että hänen kommenttinsa oli asiallinen. Hän vastasi:

Todellakin olen.

— Ivan Puopolo (@ivanpuopolo) 28. marraskuuta 2017

Vaikka toimittaja Puopolon Huomenta Suomessa heittämä kommentti olisi tarkoitettu vitsiksi, se oli fatshamingia. Hänen mukaansa lihavan ihmisen pitäisi siis maksaa olemassaolostaan.

Kommentista huokuu ymmärtämättömyys siitä, miltä tuntuu olla yhteiskunnan kehonormien ulkopuolella. Kommentoija ei todennäköisesti ymmärrä miltä tuntuu, kun omasta “vääränlaisesta” kehosta vitsaillaan ja vielä todetaan päälle, että kyllä tällainen vitsailu on täysin OK.

Tämän jälkeen Puopolo jatkoi Twitterissä keskustelua siitä, pitäisikö kaikista joillekin herkistä asioista olla vitsailematta.

Ei pitäisi. Kaikesta voi vitsailla, kun vitsi on oikeassa kontekstissa ja tietynlaisen henkilön esittämänä. Minä en voi esimerkiksi julkisesti vitsailla muunsukupuolisista tai kehitysvammaisista, mutta lihavista feministeistä voin.

Suosittelen kaikkien, myös Ivan Puopolon, vastaisuudessa miettivän ennen vitsiä, onko vitsi nyt varmasti oikeassa paikassa ja oikealle yleisölle esitetty.

Ja jos huomaa tehneensä virheen, kannattaa pyytää anteeksi ja ottaa opiksi.

Lihavan naisen kapeat elokuvaroolit

Tyttöporukka viettää kosteita ja huumehuuruisia polttareita Miamissa. Paikalle tilataan strippari, jonka syliin yksi naishahmoista hyppää, minkä seurauksena strippari lyö päänsä ja kuolee.

Rough Night -elokuvan traileri herätti keskustelua Jenny ja Läskimyytinmurtajat -ryhmässä, koska stripparin syliin hypännyt ja tämän tappanut henkilöhahmo on ”lihava nainen”. Ei mikään yltiölihava tai sairaalloisen ylipainoinen, vaan Hollywood-lihava. Tiedättehän – hieman muita pyöreämpi, mutta selkeästi isompi kuin muut elokuvan naishahmot.

Halusin tietää, onko elokuvan lihava naishahmo jumahtanut perinteiseen Hollywood-leffan lihavan naisen rooliin, joten kävin katsomassa elokuvan.

Rough Night kertoo viidestä kaveruksesta, jotka ovat olleet parhaita ystäviä yliopistoajoista asti. He kokoontuvat 10 vuotta myöhemmin viettämään Scarlett Johanssonin esittämän päähenkilö Jessin villejä polttareita Miamiin, eikä juhlaviikonlopusta puutu yllätyksiä.

Jessica Bellin näyttelemä lihava henkilöhahmo Alice esitellään elokuvan alussa koomisena ja voimakkaan seksuaalisena henkilönä, jonka sängystä löytyy hieromasauvoja. Hän on myös saanut lempinimen ”foot job”, koska hän on hyväillyt opiskelijabileissä kundia jaloillaan. Kymmenen vuoden jälkeen Alice on edelleen fiiliksissä falloksista – hän on hankkinut polttareihin peniskoristeita, penispillejä ja penispastaa. Onpa hauska hahmo! Vai onko?

Alicen hahmo kompastuu heti elokuvan alussa niihin samoihin kliseisiin, joita populaarikulttuurissa lihaviin hahmoihin yhdistetään. Lihavalla naisella on omaan seksuaalisuuteensa kolme mahdollisuutta: se on outoa ja överiä, se on säälittävää tai sitä ei ole. Alice on näistä selkeästi ensimmäinen. Hänellä ei ole omassa elämässään rakkautta, mutta hän kyllä himoitsee seksiä, peniksiä ja miehiä. Kuitenkin hän lähestyy miestä seksuaalisessa mielessä vasta silloin, kun mies on ensin tehnyt aloitteen ja kehunut Alicen ulkonäköä.

Kun elokuvassa polttariseurueeseen liittyy vaihto-oppilaskaveri Australiasta, Alice ei haluaisi kaveerata tämän kanssa vaan pitää päähenkilö Jessin vain itsellään. Tämä selitetään sillä, että Alicella ei ollut koskaan ystäviä, ja nykyisinkin hänen elämänsä pyörii töiden ja sairaan äidin hoivaamisen ympärillä. Alicea ei myöskään kutsuttu Jessin aiempiin, asiallisempiin polttareihin.

Lihavaa naista ei Hollywood-elokuvissa juuri koskaan kuvata tavallisena ihmisenä, jolle tapahtuisi samanlaisia asioita kuin laihojen naisten näyttelemille hahmoille. Tässäkään elokuvassa lihava hahmo ei ollut villi vaihto-oppilas, rikas ja naapurienkin mielestä haluttava nainen huoltajuuskiistan keskellä, aktivisti tai naimisiin menevä poliitikko. Lihava hahmo on oudolla tavalla sekoileva, baaritiskille oksentava hassuttelija, joka kertoo ruoan olevan parasta stressilääkettä.

Kaiken huippu on se, että Alice tappaa polttaripaikalle tulleen stripparin hyppäämällä tämän syliin. Syliin hyppäämisen seurauksena strippari kaatuu, lyö päänsä takan reunukseen ja vuotaa kuiviin. Miksi tämäkin tapahtuma on nimenomaan lihavan hahmon toilailujen seurausta? Siksi, koska lihavat nyt vaan ovat sellaisia. Seksihulluja, jotka omalla ylipainollaan saavat stripparinkin tapettua.

On käsittämätöntä, että ylipainoisena naisena minun pitäisi samaistua niihin marginaalisiin käsityksiin lihavista naisista, mitä minulle elokuvasta toiseen tyrkytetään. En koe olevani säälittävä, en hullu, enkä superseksuaalinen – haluaisin nähdä kokoiseni naisen valkokankaalla suht tavallisena tyyppinä. Sellaisena, joka on uskottava.

News flash: lihavat ihmiset ovat ihan kuten muutkin – rasvaprosentti ja outous, sekopäisyys tai seksuaalisuus eivät kulje käsi kädessä.

Haluankin nyt haastaa uuden sukupolven elokuvantekijät: Tehkää lihaville naisille erilaisia rooleja. Sellaisia, joissa tänä päivänä on normaalipainoisia, “tavallisia” tyyppejä. Maailma on valmis näkemään lihavan naisen muiden kanssa tasavertaisena henkilönä. Ihan tavallisena ihmisenä.

Teksti on alunperin julkaistu Vaakakapinassa.

Miksi minä olen laihduttanut?

Tänään 6.5. vietetään kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Päivä sai minut miettimään omaa laihdutushistoriaani.

Peruskouluikäisenä tein ensimmäiset laihdutuskokeiluni. Olen ollut näkkileipäkuurilla (viisi näkkileipää päivässä, päälle vain kevyitä leikkeleitä), laskenut kaloreita (jos aamulla juon lasin appelsiinimehua, pitäisikö jättää välipala välistä) ja testannut atkinsin dieettiä (jep, vein oman pihvin kouluun). Mitkään dieetit eivät kestäneet pitkään, minkä jälkeen sätin itseäni selkärangattomuudesta.

Lukioaikainen poikaystäväni sanoi minulle neljävuotisen seurustelusuhteemme alkumetreillä, että olisin viehättävämpi jos olisin laihempi. Vaikken tuolloin muka loukkaantunut hänen sanoistaan, kummittelivat ne takaraivossani koko parisuhteemme ajan. Kyseisen suhteen aikana laihdutin ja lihoin monta kertaa, todennäköisesti useita kymmeniä kiloja.

Isoin laihdutusurakkani alkoi vuonna 2010 Antalyan matkan jälkeen. Olin sisarukseni kanssa kävelemässä rannalla, kun random-mies tuli kehumaan sisarustani viehättäväksi. Minua hän katsoi pitkään hieman halveksivasti, läppäisi reittäni ja sanoi, että minä olen liian lihava. Matkan jälkeen aloin laihduttaa.

Laihdutin muistaakseni yli 20 kiloa pussikeittokuurilla. Söin päivässä kolme ateriankorvikekeittoa tai -smoothieta, kävin laihduttajien ryhmätapaamisissa ja rääkkäsin itseäni lähes joka päivä aamuspinningillä. Olin mielestäni onnistuja – minähän laihdutin ja vielä ennätysajassa! Ja olin poikaystäväni mielestä upean näköinen.

En olisi millään halunnut lopettaa pussikeittokuuria, koska halusin laihtua lisää ja lisää. Halusin olla entistä haluttavampi poikaystäväni silmissä ja mielessäni mietin Antalyan rannalla kohtaamaani random-miestä: “Siitäs sait, nyt mä olen upea!” Söin paskalta maistuvaa parsakeittoa nenästä kiinni pitäen ja vakuuttelin itselleni, että tämä se vasta on unelmaelämää.

Ajatukseni nyrjähtivät uuteen asentoon, kun laihdutusurakan jälkeen lähdin vaihto-oppilaaksi Namibiaan. Neljän kuukauden matkan aikana tutustuin itseeni paremmin kuin aiemmin ja ymmärsin, että en ollut laihduttanut itseni takia. Laihdutin, jotta poikaystäväni pitäisi minusta, ja koska joku random-ukkeli oli sanonut minua lihavaksi.Matkan aikana lihoin kaikki laihtumani kilot takaisin ja olin onnellisempi kuin koskaan. Kotiin päästyä dumppasin kusipääpoikaystävän, muutin yksin Etu-Töölöön ja jatkoin itseeni tutustumista. Tajusin, että mähän olen ihan törkeen mahtava tyyppi, eikä mun tarvitse olla tietynnäköinen, jotta muutkin tajuaisivat sen. Riittää, että mä olen mä.

Toki tämän ahaa-elämyksenkin jälkeen olen kipuillut kilojeni ja kokoni kanssa, ja olen muutamaan otteeseen pudottanut painoa väärien syiden takia. Häitäni varten vuonna 2013 laihdutin 14 kiloa, koska halusin olla upea hääkuvissa. Mitä helvettiä – miksi hääkuvassa pitäisi olla tietyn kokoinen ollakseen vuoden kaunein morsian? Voi kun voisin sanoa 25-vuotiaalle Tytille, että ei tarvitse laihduttaa, olet upea minkä kokoisena vain. Tänään 6.5.2017 Älä laihduta -päivänä lupaan: Minä en enää laihduta muiden takia. Minun ei tarvitse. Jos jonkun mielestä olen riittämätön tämän kokoisena, se kertoo kyseisestä henkilöstä enemmän kuin minusta. 
Kiitos #älämahdumuottiin-kuvasta Etelän-SYLI ry! Kuvauksista kertynyt upea kuvagalleria on ihasteltavissa Etelän-SYLIn Facebook-sivuilla.

Mulla on selluliittia ja raskausarpia – ja se on ihan okei!

Toukokuu on Vaakakapinan kauneuskuukausi, jolloin kaikilla on lupa näkyä juuri sellaisena kuin on. Ajattelin kantaa oman korteni #lupanäkyä-kekoon julkaisemalla pari kuukautta sitten otetut nudekuvat itsestäni.

Oli mielenkiintoista huomata, miten nopeasti alastomuus kuvaajan edessä tuntui luonnolliselta. Aluksi peittelin paljon itseäni ja häpeilin selluliittiani, mutta muutaman ruudun jälkeen huomasin jo nauttivani ja irrottelevani kuvauksissa!

Kuvaaja on editoinut minulle jokaisesta valitusta kuvasta mustavalko- ja väriversion. Näiden lisäksi melkein kaikista kuvista sain itselleni myös äärimmilleen siloitellut ja pehmennetyt versiot, joissa ihoni on kuin barbinukella!

Haluan kuitenkin näyttää teille kroppani sellaisena kuin se on — minun selluliitillani ja raskausarvillanikin on lupa näkyä.

Kuvat: M&N
Meikki ja hiukset: Poppy Pelagia

Läski ei käy paitsi koominen läski

Vaalea nainen sulkee silmänsä ja venyttää kaulaansa taaksepäin samalla kun hänen täyteläisten huuliensa välistä pääsee lähes äänetön huokaus. Valkoiset pitsiset alusvaatteet imartelevat naisen vartalon täydellisiä kaaria, jotka kylpevät makuuhuoneen verhon raosta pilkistävissä auringon säteissä kuvankauniina. Kun nainen heilauttaa päätään vasemmalle valahtavat hänen pitkät vaalearaitaiset hiuksensa täydellisesti hänen pyöreän ja kiinteän rintansa päälle kuin kutsuen luokseen.

Okei, tällainen kohtaus voisi olla romanttisen elokuvan käännekohdassa kun elokuvan päähahmot vihdoin viettävät romanttisen illan keskenään. Mutta kuinka todennäköistä on se, että päähahmo vaaleine raitaisine hiuksineen ja valkoisine pitsialusvaatteisineen on ylipainoinen? Vain jos kohtaus päättyisi katastrofiin, epäonnistumiseen tai noloon tilanteeseen, voisi rooliin kuvitella lihavan näyttelijän.  Ylipainoinen nainen kelpaa mainstream-elokuvissa vain sivuhahmoksi tai statiksiksi, ja silloinkin hänen pitää usein olla koominen.

Melissa McCarthy tuli minulle tutuksi sivuosastaan elokuvassa Bridesmaids. Olen kyseisen pätkän jälkeen nähnyt hänet muutamissa elokuvissa koomisen lihavan naisen sivuosassa, minkä lisäksi hän tähditti vuonna 2015 julkaistun Spy-elokuvan pääroolia. Päärooli ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin Hollywoodin ihanneulkonäköisellä naisella, vaan McCarthy oli jälleen koominen lihava nainen.

Rebel Wilson on niinikään sellainen näyttelijä, jonka useammin näkee valkokankaalla koomisena läskinä kuin vakavasti otettavana naisena. Hän on useissa haastatteluissa kertonut lihavuuden olevan hänen tavaramerkkinsä, minkä kyllä ymmärrän, mutta haluaisin nähdä Wilsonin joskus näyttelevän myös muissa kuin koomisissa rooleissa.

Kolmas lihava naisnäyttelijä joka tulee mieleen ylipainoisia naisnäyttelijöitä listatessa, on Precious-elokuvassa upean pääroolin tehnyt Gabourey Sibide (hänen nimensä tosin jouduin googlettamaan, koska en ole valitettavasti törmännyt hänen muihin rooleihinsa). Yksi asia jää kuitenkin Sibidessä mietityttämään: Jos hän ei olisi ylipainoinen, olisiko häntä valittu näyttelemään Prescious-elokuvan päärolia? Kyseinen elokuva kuitenkin perustuu kirjaan, jonka päähahmo on ylipainoinen Harlemissa asuva tyttö.

Siinä ei ole mitään vikaa, että naiset ovat elokuvissa koomisissa rooleissa tai sellaisissa rooleissa, joihin heidät on tietynlaisen ulkonäön takia castattu.  Toivoisin vain, että jonain päivänä näkisimme elokuvissa enemmän lihavien naisten näyttelemiä päärooleja, joissa tänä päivänä näemme hyvin kapeaa otosta naiseudesta. Myös lihavat naiset osaavat näytellä.

Kertokaa toki muita ylipainoisia/pluskokoisia naisnäyttelijöitä, joiden roolitöitä voi valkokankaalla ihailla! Oma listani on vajavainen, joten vinkkejä otetaan ilolla vastaan 🙂