Miksi minä olen laihduttanut?

Tänään 6.5. vietetään kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Päivä sai minut miettimään omaa laihdutushistoriaani.

Peruskouluikäisenä tein ensimmäiset laihdutuskokeiluni. Olen ollut näkkileipäkuurilla (viisi näkkileipää päivässä, päälle vain kevyitä leikkeleitä), laskenut kaloreita (jos aamulla juon lasin appelsiinimehua, pitäisikö jättää välipala välistä) ja testannut atkinsin dieettiä (jep, vein oman pihvin kouluun). Mitkään dieetit eivät kestäneet pitkään, minkä jälkeen sätin itseäni selkärangattomuudesta.

Lukioaikainen poikaystäväni sanoi minulle neljävuotisen seurustelusuhteemme alkumetreillä, että olisin viehättävämpi jos olisin laihempi. Vaikken tuolloin muka loukkaantunut hänen sanoistaan, kummittelivat ne takaraivossani koko parisuhteemme ajan. Kyseisen suhteen aikana laihdutin ja lihoin monta kertaa, todennäköisesti useita kymmeniä kiloja.

marco.jpg
Isoin laihdutusurakkani alkoi vuonna 2010 Antalyan matkan jälkeen. Olin sisarukseni kanssa kävelemässä rannalla, kun random-mies tuli kehumaan sisarustani viehättäväksi. Minua hän katsoi pitkään hieman halveksivasti, läppäisi reittäni ja sanoi, että minä olen liian lihava. Matkan jälkeen aloin laihduttaa.

IMG_0418.JPG
Laihdutin muistaakseni yli 20 kiloa pussikeittokuurilla. Söin päivässä kolme ateriankorvikekeittoa tai -smoothieta, kävin laihduttajien ryhmätapaamisissa ja rääkkäsin itseäni lähes joka päivä aamuspinningillä. Olin mielestäni onnistuja – minähän laihdutin ja vielä ennätysajassa! Ja olin poikaystäväni mielestä upean näköinen.

En olisi millään halunnut lopettaa pussikeittokuuria, koska halusin laihtua lisää ja lisää. Halusin olla entistä haluttavampi poikaystäväni silmissä ja mielessäni mietin Antalyan rannalla kohtaamaani random-miestä: “Siitäs sait, nyt mä olen upea!” Söin paskalta maistuvaa parsakeittoa nenästä kiinni pitäen ja vakuuttelin itselleni, että tämä se vasta on unelmaelämää.

ruisrock.jpg
Ajatukseni nyrjähtivät uuteen asentoon, kun laihdutusurakan jälkeen lähdin vaihto-oppilaaksi Namibiaan. Neljän kuukauden matkan aikana tutustuin itseeni paremmin kuin aiemmin ja ymmärsin, että en ollut laihduttanut itseni takia. Laihdutin, jotta poikaystäväni pitäisi minusta, ja koska joku random-ukkeli oli sanonut minua lihavaksi.namibia2.jpgMatkan aikana lihoin kaikki laihtumani kilot takaisin ja olin onnellisempi kuin koskaan. Kotiin päästyä dumppasin kusipääpoikaystävän, muutin yksin Etu-Töölöön ja jatkoin itseeni tutustumista. Tajusin, että mähän olen ihan törkeen mahtava tyyppi, eikä mun tarvitse olla tietynnäköinen, jotta muutkin tajuaisivat sen. Riittää, että mä olen mä.

Toki tämän ahaa-elämyksenkin jälkeen olen kipuillut kilojeni ja kokoni kanssa, ja olen muutamaan otteeseen pudottanut painoa väärien syiden takia. Häitäni varten vuonna 2013 laihdutin 14 kiloa, koska halusin olla upea hääkuvissa. Mitä helvettiä – miksi hääkuvassa pitäisi olla tietyn kokoinen ollakseen vuoden kaunein morsian? Voi kun voisin sanoa 25-vuotiaalle Tytille, että ei tarvitse laihduttaa, olet upea minkä kokoisena vain. häät.jpgTänään 6.5.2017 Älä laihduta -päivänä lupaan: Minä en enää laihduta muiden takia. Minun ei tarvitse. Jos jonkun mielestä olen riittämätön tämän kokoisena, se kertoo kyseisestä henkilöstä enemmän kuin minusta. _NNI9817.jpg
Kiitos #älämahdumuottiin-kuvasta Etelän-SYLI ry! Kuvauksista kertynyt upea kuvagalleria on ihasteltavissa Etelän-SYLIn Facebook-sivuilla.

Advertisements

Itkua Yle Kioskin videokuvauksissa

Olin maaliskuussa mukana Yle Kioskin kuvauksissa, joissa kolme ihmistä kertoi lapsena mieleen jääneestä ulkonäköön liittyvästä kommentista. Kuvakset olivat rankemmat kuin olisin osannut kuvitellakaan, enkä tiedä olisinko osallistunut niihin, jos olisin tiennyt miten minä siellä reagoin.

Olin jo ennalta päättänyt kertoa miten äitini kommentoi painoani kun olin lapsi. Kun valmistauduin kuvauksiin, kävin mielessäni monta kertaa läpi tarinani, jotta varmasti pystyisin kertomaan sen pokerinaamalla. Päätin, että minähän vain totean tämän asian kuin se on, enkä tunteile yhtään sen enempää.

Kuvauksissa oli hyvin intiimi tunnelma – pimeässä studiossa oli minun lisäkseni vain toimittaja ja kuvaaja. Minua jännitti, että niinköhän pystyn puhumaan ilman tunteilua, mutta päätin pitää itseni kasassa. Kun kerroin tarinani kameralle ensimmäisen kerran, ei se tuntunut missään. Toisella tai kolmannellakaan kerralla ilmeeni ei värähtänyt. Lopulta kuitenkin romahdin.

Kun kerroin ties monettako kertaa kameralle sitä, että äitini sanat ovat tuntuneet minusta pahalta, alkoivat kyyneleet valua poskiani pitkin. Katselin kattoon ja pyysin kuvaajaa ja toimittajaa odottamaan, mutten saanut kasattua itseäni. Ääni väristen, huuli väpättäen ja silmät kostuen kerroin tarinani.

 

En meinannut millään uskaltaa jakaa tätä videota somessa saati täällä blogissa, koska minua hävettää oma itkuni. Haluaisin pystyä puhumaan minulle vaikeista asioista ilman tunteenpurkauksia. Haluaisin esiintyä uskottavasti ja vakuuttavasti.

Tässä videossa nyt kuitenkin olen minä ilman suojamuureja. Herkkä mimmi, jolle on joskus sanottu pahasti. Ja kun sitä asiaa kaivelee, se tuntuu inhottavalta.

Juuri ennen kyseisen videon julkaisua kysyin äidiltäni, muistaako hän miten hän kommentoi painoani. Äitini oli aivan ymmällään ja pyysi vilpittömästi anteeksi typerää kommenttiaan — hänen mielestään olen upea juuri sellaisena kuin olen.

Ja niin me molemmat kyynelehdimme.