Ihana, kamala maha

Usein kun keskustelemme ulkonäköpaineista ja omista inhokkikohdista vartalossamme, puhumme mahasta.

“Muuten mä voisin olla kaunis, mutta kun mulla on tää maha.”
“Kun mun maha on pienempi, alan käyttää mekkoja!”
“Farkut ei sovi mulle, koska mulle tulee maharöllö.”
“Alan harrastaa tanssia sitten, kun mun maha on pienempi.”

Kuulostaako tutulta? Ylläolevat lainaukset ovat kaikki omia ajatuksiani niiltä ajoilta, kun olin kriittinen omasta mahastani. Kyllä, yhä edelleen minulle tulee “ällörumaläskipäivä”-ajatuksia, joskin ei enää niin voimakkaasti eikä todellakaan niin usein kuin ennen. Ennen kuin kerron matkastani itseni hyväksymiseen, haluan jakaa teille välähdyksiä menneisyydestäni.

Aiemmin saatoin potea huonoa omaatuntoa siitä, että en ole liikkunut tai syönyt hyvin. Ajatukset nousivat pintaan etenkin juuri ennen nukahtamista, jolloin saatoin käyttää tuntikausia itseni sättimiseen: ”miksi käytit hissiä, läski!” tai ”oot epäonnistunut, koska et saanut läskipersettäsi tänäänkään zumbaan!”. Joka kerta ajattelin, että “huomenna muutan elämäntapani ja alan laihduttaa!” mutta kyseinen huominen siirtyi aina päivällä eteenpäin, minkä takia minulla oli aina hyvä syy sättiä itseäni.

Olen kuluttanut elämästäni todennäköisesti päiviä tai peräti viikkoja ajatellen vatsaani. Mieleni sopukoissa olen käynyt läpi sen pyöreyttä, suuruutta, hyllyvyyttä, rehevyyttä, valtavuutta. Olen puristellut vatsaani peilin edessä ja ajatellut vatsani olevan suurin, mitä maailmasta löytyy. Olen pitänyt vartaloani oksettavana.

Kuten monet kaltaiseni jojolaihduttajat, olen yrittänyt pienentää mahaani monin eri tavoin: pussikeitoilla, näkkärikuureilla, karppaamisella,  gofatgo-dieeteillä, vatsalihasliikkeillä, karkkilakoilla, spinningrääkeillä.. Kaikkia näitä vatsan pienentämisyrityksiä yhdistää se, että se ei ollut koskaan nautinnollista. Hampaat irvessä olen tehnyt lankutushaasteita ja mussuttanut näkkäriä pelkällä kalkkunaleikkeellä ajatellen, että kunhan vatsani pienenee, olen onnellinen!

Jokainen laihdutusyritykseni on epäonnistunut. Tiukasta ruokavaliosta “retkahtamisen” jälkeen olo on ollut epäonnistunut, mikä on johtanut ylensyöntiin ja häpeän tunteen hukuttamiseen herkkuihin. Tämä taas on johtanut tunkkaiseen oloon ja vatsan alueen suurenemiseen, mikä taas on aloittanut kyseisen noidankehän alusta.

Vatsani on ollut elämäni keskipisteenä niin monta vuotta, ettei mitään järkeä! Olen huomannut kaiken tämän järjettömyyden vasta nyt, kun olen oppinut päästämään irti myrkyllisistä ajattelutavoista. Kunpa joku olisi jossain kohtaa nykäissyt minua hihasta ja kertonut, että kannattaisi liikkua hyvän olon takia, ei laihduttamisen. Kunpa joku olisi sanonut minulle, että minä riitän, että minulla ei tarvitse olla pyykkilautavatsaa saadakseni hyväksyntää!

Perustin tämän blogin, koska haluan auttaa muita. Haluan olla se tyyppi, joka kertoo, että liikunnasta voi nauttia ilman ajatusta laihtumisesta. Haluan levittää sanaa siitä, että jokainen meistä riittää omana itsenään. Aion olla se muutos, jonka haluan maailmassa nähdä.

Tulen myöhemmissä postauksissa kertomaan askelistani matkalla itseni hyväksymiseen. Tulen myös jakamaan vinkkejä ja apukeinoja siihen, miten itseään oppii katsomaan uudella tavalla. Tulen toivottavasti olemaan inspiraationa ja apuna, kun ällörumaläskipäivä iskee.

Tervetuloa vatsamielenosoitukseen!

MHT_3624-Edit-2.jpgKuva: Mervi Tikkanen
Advertisements